❖
Pohdimme lehmien viimeisiä hetkiä moneen kertaan. Puupää oli yrittänyt panna jopa karhulle hanttiin! Karhu olisi ehkä tappanutkin vain yhden, mutta Puupää oli väkisin rynnännyt pelastamaan toveriaan. Surusilmä taas oli ollut niin kauhuissaan, että olimme kokeneet sen tuskan kotipihalla saakka. Yksin jääneestä Surusilmästä pidettiin erityistä huolta, mutta tuskin siltäkään heruisi nyt maitoa. Selvää oli, että elämä ei voisi jatkua enää aivan samanlaisena. Siinä me seisoimme kuin jyrkänteen reunalla, josta oli kuitenkin pakko jatkaa. Tyhjän päälle.
Muutaman päivän päästä, kun petasimme päreen valossa nukkumapaikkoja, kerroin aikovani johonkin isompaan taloon piiaksi. Äiti pelästyi ja isä kielsi jyrkästi. Seuraavana päivänä intin äidille lisää.
– Kuten tiedät, olen kova tekemään töitä ja voisin lähettää kaiken palkkani kotiin. Piikahan saa ruuan, vaatteet ja kengät talon puolesta.
– Puhuin tästä isän kanssa. Hän sanoi, että maailma on täynnä sellaisia vaaroja, joita et täällä kodin turvassa osaa kuvitellakaan. Et ole valmis kohtaamaan niitä vielä.
Pari viikkoa siinä meni, ja kun en mistään muusta puhunut, sain heidät viimein taivuteltua. Isä lupasi sunnuntaina käydä kirkolla yhdessä vähän paremmassa talossa puhumassa. Sen isäntänä oli puolituttu mies, monia sotia kokenut entinen huovi.
Kun isä palasi, asia oli sovittu ja saisin lähteä heti seuraavana päivänä. Neuvottelu oli mennyt hyvin ja isä oli hyvällä tuulella. Hän sanoi, että se talo olisi minulle turvallinen paikka, vaikka työltä en siellä säästyisi.
Tuskissaan äiti pakkasi minulle reppua. Paljon hänellä ei ollut siihen pantavaa.
– Syksykin vielä tulee. Panen villapaidan mukaan.
Se oli oman lampaan villoista äidin itse tekemä. Siinä oli värjätyistä langoista tehtyjä raitoja ja kuvioita ja sisäpuolella helmassa suojeluskuva ja sitä äiti nyt mietteissään suuteli. Villapaita oli suurinta ja rakkainta, mitä hän saattoi antaa mukaani.
– Kun minun tulee koti-ikävä, minä halaan sitä!
Otin vielä isän veistämän puuhevosen mukaan. Haikeudesta huolimatta olin oikeastaan aika innostunut. Karhu taisi sittenkin tehdä minulle palveluksen. Olin kuin seikkailuun lähdössä, tämä olisi ensi askel kohti Turunlinnan tanssiaisia.
Isä saattoi minua läpi petoja vilisevän metsän. Koko matkan hän antoi neuvoja kuin loppuelämän varalle, enkä ymmärtänyt niistä puoliakaan. Lähempänä kirkonkylää hän neuvoi loppureitin ja jäi reipasta ilmettä tavoitellen katselemaan perääni. Yksin perille saapuminen antaisi paremman vaikutelman, hän sanoi.
Hirsirakennukset umpipihan ympärillä olivat suuria ja kartano oli kuin linnoitus. Talon isäntä toivotti ensin tervetulleeksi, sitten emäntäpiika piti tiukan puhuttelun ja lopuksi talossa jo pari vuotta ollut piika esitteli paikkoja. Hän sanoi kyllä nimensä, mutta olin kuin lukossa enkä kuullut mitään.
Talossa oli paljon väkeä ja elikoita, yli viisikymmentä lehmää, monta härkää, kymmenittäin lampaita, kanoja, hanhia, vuohia ja sikoja. Eläimiä oli paljon, koska talo oli pääkartanon karjakartano ja isäntä oli pääkartanon asettama vouti. Täällä ei tulisi puutetta seurasta, ruoasta eikä varsinkaan työstä. Kirkossa käytiin joka sunnuntai ja joskus useamminkin.
Täällä sitä oltaisiin, vieraissa nurkissa, poissa kotoa. Syksyllä syystöiden jälkeen saisin onneksi vapaaviikon käydäkseni kotona.
Sain hoitaakseni linnut. En ollut varma, miten selviän annetusta tehtävästä, meillähän ei ollut kotona edes kanoja. Vastuu uudesta asiasta vieraassa paikassa pelotti. Onneksi sain ystävälliseltä piialta apua ja neuvoja. Isäntää sanottiin Jakob-herraksi, emäntäpiika oli Brita ja minua auttavan piian nimi, kun sen viimein suostuin kuulemaan, oli Märta.
Sain monta paria tuohivirsuja ja käytetyt, mutta siistit nahkakengät kirkossa käyntiä varten. Ne olivat elämäni ensimmäiset oikeat kengät. Isä teki keväisin tuohivirsuja, mutta kotioloissa niitä ei yleensä tohtinut kuluttaa ja pakkasille asti mentiin avojaloin. Vasta lumessa kuljettiin ensin virsuissa ja kovilla pakkasilla sain huopatossut, jotka nytkin olivat mukanani.
Joka aamu sain puuron lisäksi yhden keitetyn munan, se oli tehtäväni mukanaan tuoma etuoikeus. Se oli ylellistä! Päivät olivat rankkoja ja aluksi sain monesta asiasta kovaakin sanomista, mutta ruoka oli hyvää. Kun tiesin, että aamulla saisin taas munan, olin oikeastaan ylpeä asemastani, vaikka se taisi olla talon alhaisin, aloittelevan pikkupiian paikka. Mutta minä tein jotain, jonka he katsoivat niin hyödylliseksi, että maksoivat siitä oikeaa palkkaa!
