Kaupungin korttelit

Linnasaaren käydessä aikanaan ahtaaksi asutus keräytyi ensin vain niemen rannoille ja keskellä ollut korkea avokallioinen mäki jäi suurelta osin rakentamattomaksi.

Asetusten mukaan kaupunki oli jaettu neljään kortteliin, joita nykykielellä voisi paremminkin sanoa kaupunginosiksi. Numerointi aloitettiin korttelista, jossa oli raatihuone, kakkonen oli kaupunginkirkon, torin ja sataman kortteli, saksalaiskauppiaiden kortteli oli kolmonen ja viimeiseksi käsityöläisten ja palvelijoiden kaupunginosa oli nelonen.

Korttelien rajoina kulki ylhäällä kallion päällä risteävät kadut. Pohjoisessa kaupunkia kiersi Kauppiaskatu tai Saksalaiskatu, etelässä kiersi Eteläkatu tai Satamakatu, torilta vuoren yli pyöreälle keskustornille vei Yläkatu ja etelä-pohjoissuuntainen poikkikatu oli Ristikatu. Katujen ei vielä nimetty mitenkään virallisesti, vaan jokainen puhui kaduistaan millä nimellä vain tahtoi.

Suurpalo 1477

Ympärysmuuri oli juuri valmistumassa, kun koko kaupunki paloi poroksi. Kivitaloja oli tuski lainkaan, joten tiheästi rakennetuilla kadunvarsilla tuli levisi helposti.

Kaupunki jouduttiin rakentamaan lähes kokonaan uudelleen. Kaupunginkirkosta oli  jäljellä vain ulkomuurit ja päätykolmiot, kaunis holvaus ja Räävelistä tilatut kuusikulmaiset kalkkikivipylväät olivat romahtaneet. Kirkko rakennettiin entistä hienommaksi ja avattiin suurin juhlallisuuksin juuri kesällä 1494. Viipurilaiset olisivat halunneet kirkosta tuomiokirkon, mutta emämaa ei koskaan suostunut luopumaan yhdestäkään piispanistuimistaan. Näin se komeudestaan huolimatta jäi vain kaupunginkirkoksi.

Viipurin luostarit

Viipurin merkitystä valtakunnan ja katolisen kirkon itävartiona korosti myös se, että siellä oli sekä mustien että harmaiden veljesten konventit, joita yleisesti sanottiin luostareiksi. Kirkoissa vietettiin kaupunkilaisille messuja  monien sivualttariensa ansiosta joka päivä ja kadulla tapasi munkkeja opettamassa lukutaidottomille asukkaille uskon ja Raamatun sisällöstä.