Cecilia I

❖

Äiti kantoi narujen luo täyden korin ja käski ripustaa kaiken kuivumaan. Korissa oli sukkaa, paitaa, mekkoa ja alusmekkoa. Oli pyykkipäivä enkä siksi ollut metsässä katsomassa lehmien perään. Naru oli kahdeksanvuotiaalle liian korkealla enkä olisi yltänyt ilman pallia. Silti piti varoa ja varvistella, ettei puhdas pyykki vain hipaisisi maata, sillä kaikkialla oli lampaan papanoita. Äiti jatkoi töitään ja lauloi samalla viihdyttääkseen pikkuveljeä.

   – Kyllä pienikin poika pussata saa, kun ottaa allensa pallin, äiti rallatteli, isä kun oli häntä hitusen lyhyempi.

   Keinuttelin itseäni kuin tanssiessa.

   – Minä tanssin vielä joskus linnan juhlissa, niin minä olen päättänyt, sanoin.

   – Niin tietenkin! Äiti nauroi.

Aurinko paistoi ja märkä pyykki tuoksui hyvältä.

   Piha-aukean takaa metsästä kuului tuttua lehmänkellon kalketta, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

   – Joko ne nyt tulevat takaisin, äiti ihmetteli.

   Meillä oli kolme lehmää ja niiden olisi pitänyt olla joen varressa vähän kauempana, ei tuossa heti pihan takana.

   – Surusilmää! äiti kutsui kellokaulaa nimeltä.

   Äiti huhuili, mutta lehmiä ei tullut metsästä, kuului vain vähän kalketta. Äiti käveli metsän laitaan ja huhuili lisää.

   – Puupää! Maitikkii!

   Yleensä lehmät juoksivat heti luokse, kun niitä kutsui. Ne eivät olleet mitään arkoja hissukoita vaan oikeastaan aika tulisieluja. Jos ne halusivat vaikka pellolle, aidatkaan eivät pidelleet niitä, vaan ne potkivat kaikki esteet tieltään. Varsinkin Puupää oli aina valmis puskemaan nutipäällään, se oli kuin pihan vahtikoira.

   Minäkin menin äidin viereen ihmettelemään. Kalke kuului läheltä, mutta mitään ei näkynyt. Metsä oli aika harvaa. Siinä ei ollut kunnon pusikkoakaan, siitä lehmät olivat pitäneet huolen.

Ääni kuului ilman eläimiä ja sitä oli vaikea uskoa. Katseeni hapuili samat polut ja pusikot yhä uudestaan ja uudestaan.

   – Eihän ne näkymättömiksi ole voineet ruveta, äiti sanoi ja kovensi katsettaan nähdäkseen paremmin.

   – Herra Isä! hän parahti, sillä tajusi, ettei metsässä ollut lehmän lehmää.

Äidin säikähdys iski minuunkin kuin salama. Vapina kävi lävitseni ja oli vaikea hengittää.

   – Cecilia, juokse isä tänne! Juokse, juokse!

   Juoksin minkä kintuista pääsin talon taa pellolle, mistä löysin isän. Isä ei tahtonut totella, mutta kun herkesin itkemään, suostui tulemaan äidin luo metsän rajaan.

   – Kuuntele, äiti sanoi isälle. – Aivan kuin ne olisivat tuossa, vaikkei siinä ole mitään.

   Kuuntelimme hetken yhdessä tavallisia metsänääniä lintuineen ja hyönteisineen. Sitten lehmä askelsi ryteikössä ja kello kalkatti, vaikka puiden lomassa ei kulkenut kuin pari pikkulintua.

   – Surusilmä! Tule tänne! isä komensi.

   – Mm’mööö!

   Ääni tuli läheltä edestä ja se oli aivan selvästi Surusilmä. Lehmä ei ollut paikalla, mutta sen hätähuuto tuntui sydänalassa asti. Minua huimasi ja putosin kyykkyyn. Isälle tuli hätä lehmän puolesta.

    – Se huutaa apua! Ne on pulassa!

   Isä nouti tuvasta keihään ja juoksi lehmien polkua kohti jokea. Äiti meni veli sylissään sisälle ja minä lähdin isän perään.

Joen rannassa näkyi suuri tumma karhu. Isä piti juostessa sen verran ryskettä, että karhu nosti päänsä. Isä ei aikonutkaan karkottaa petoa, vaan tappaa sen. Kun isä pääsi lähelle, köriläs kääntyikin pakoon. Isä heitti keihään, mutta otus oli ihmeen nopea ja muhkea karvapylly ehti juuri ja juuri heiton alta pois. Isä nappasi puukon ja riensi perään, mutta ei onneksi saanut kiinni, painissa olisi voinut käydä vaikka hullusti.

   Ryntäsin paikalle, josta karhu oli lähtenyt liikkeelle. Kanervikossa makasi Puupää kyljellään. Se oli verinen ja aivan liikkumaton. Sen suu oli ammollaan, kieli ulkona ja silmä kuin pullistuneena päästä. Isäkin tuli hengästyneenä katsomaan surkeaa näkyä.

   – Turpaakin on raapaistu kunnolla, isä sanoi. – Se on tietenkin yrittänyt puolustautua. Ei se sitä ilman tappelua ole saanut hengiltä. Mutta missä muut ovat, laonneet pitkin metsää?

   Isä poimi keihäänsä ja lähdimme kulkemaan joen vartta. Pian löytyi toinen raadeltu lehmä.

   – Kummallista, karhulle pitäisi riittää yksi, isä sanoi.

   Maitikki oli yhä hengissä, makasi vavisten ja hengitti kiivaasti kuin juostessa. Isä puhui sille lempeästi ja arveltuaan hetkisen pisti ressukan hengiltä. Nyt alkoi jo pelottaa, että kaikki lehmät oli menetetty.

   Kauempaa, kodin suunnalta kuului taas ammuntaa. Se oli Surusilmä.

   – Pysy ihan perässä kiinni, se murhakämmen voi olla siellä, isä käski ja lähti taas juoksuun.

   Metsä tuntui turvattomalta, joka mättään takana vaani vaara. Kuoleman uhka velloi kuin aineettomana puiden lomassa. Kotipiha lähestyi ja taas sieltä kuului ammumista. Siinähän lehmä seisoi keskellä pihaa ja ulvoi kurkku suorana kuin susi kuulle. Äiti kurkki oven raosta.

   – Se tuli juuri ja säntäili pitkin pihaa, kun ei päässyt navettaan.

   Isä meni lehmän luo, puhui sille rauhoittelevasti, taputteli sen turpaa ja halasi sen kaulaa. Isän kainalossa se huusi vielä pari kertaa ja hiljeni sitten.

   – Ei se sinun vikasi ollut, et sinä sille mitään mahtanut, isä lohdutti lehmää. – Kaikki on hyvin, minä ajoin sen pois.

Mutta kaikki ei ollut hyvin. Nyt piti pelätä, tulisiko karhu hakemaan viimeisenkin lehmän. Tai jomman kumman lapsista! Lehmät olivat korvaamattomia, ilman niitä olisi vaikea elää täällä korvessa. Meillä oli vain pari lammasta, ei sikoja, vuohia tai edes kanoja. Koiran oli susi vienyt jo edellisenä talvena.

Äiti lauloi illalla: