❖
Aikaisin sunnuntaiaamuna puin päälleni uuden värjäämättömän pellavaisen mekon, puhtaat sukat ja nahkakengät. Päähäni kiedoin puhtaan valkean huivin. Kuljimme Jakob-herran perässä koko kartanollinen yhtenä joukkona kirkkoon. Mekkoni oli ihana, ei mikään säkki, vaan kapeahihainen ja melkein maata laahaava.
Olin minä ennenkin kirkossa käynyt, mutta perheemme asui aika kaukana. Ei sieltä joka sunnuntaiksi kylälle tultu, mutta nyt sain ravata messussa joka viikko. Kirkkoherra oli niin isokokoinen, etten sellaista ollut ennen nähnytkään. Meidän perhe oli aina seissyt takanurkassa, eikä minulla ollut mitään käsitysä, mitä kirkon etuosassa tapahtui. Miten kirkkoherralla saattoi riittää niin paljon syötävää, että oli saanut itsensä noin kasvamaan? Hänen yllään oli loputtomasti kirjailuja, kultaa ja koristetta. Minulle kuiskittiin, että tuolla miesten puolella Jakob-herran vieressä seisoi Juhana-herra, joka oli pääkartanon herra ja että pääkartano oli oikea kivilinna. Juhana-herran naama olin sileäksi ajeltu ja nenä ja leuka olivat päättäväisen terävät. Ja katse, se vasta terävä olikin.
Kirkon jälkeen nuoremmilla oli tapana jäädä raitille juttelemaan. Välillä tehtiin jotain, alettiin vaikka piilosta tai piirileikkejä. Niitäkään en yksin kotipihalla ollessani ollut koskaan saanut leikkiä. Parhaassa leikissä kaksi teki käsillään portin, toiset kulkivat laulaen käsi kädessä piirinä portin läpi. Laulun loppuessa portti meni kiinni ja käsien väliin jääneen piti vuorostaan käydä portin toiseksi puoleksi. Leikkiä sanottiin kuolematanssiksi ja siinä laulettiin:
Kirkot tehdään kivistä ja puista,
ihminen ahmii naurista ja ruista,
katson tyhjää pihaa,
aika syö ihmisen lihaa,
piha jo täyttyy tanssivista luista,
aika ei välitä mistään
MUISTA!
Ja sitten portti pamahti alas ja joku jäi vangiksi. Kylällä asui yksi minua muutaman vuoden vanhempi hyvin itsevarma tyttö, Hanna. Ei hän koskaan ketään komentanut, mutta hänen mielenliikkeitään seuratessamme meistä muodostui yhtenäinen porukka. Jos joku halusi tehdä jotain erityistä, siitä kannatti sanoa ensin Hannalle ja jos Hanna vain sanoi ehdotuksen ääneen, kaikki halusivat osallistua.
Kirkkoherra oli käskenyt renkiään hävittämään pihapiiristään variksenpesän. Nuori kuoripoika oli pelastanut hävityksestä poikasen, mutta kun ei voinut pitää sitä itse, antoi sen Hannalle, jonka tiesi rakastavan kaikkia eläimiä. Minuakin asia kiinnosti, minähän hoidin työkseni lintuja. Kävin Hannan luona katsomassa poikasta. Se näytti kampaamattomalta pikku viikarilta. Hanna tunki ruokaa sen nokkaan, kun se itse ei ymmärtänyt syödä. Lintu kakisti kaiken ulos, joten ruoka piti aluksi sormella työntää syvälle kurkkuun.
Varis oli erilainen kuin kanat, se luuli olevansa osa ihmisten perhettä. Kasvettuaan jo oikean variksen näköiseksi se matki Hannan tekemisiä ja kurnutti kuin puhuen oikeaa asiaa. Hanna nimesi sen Harmaaviitaksi. Kun se oppi lentämään, se huomasi kaltaisensa ja kävi puissa tapaamassa muita. Sen jälkeen se asui kotona enää pari päivää, kunnes teki suuren päätöksen ja lensi lopullisesti omiensa joukkoon. Kävi se vielä yhden kerran kotona syömässä. Se tuli katolle ja Hanna kiipesi katon harjalle vedessä pehmitettyä leipää mukanaan. Siihen sen vierailut loppuivat.
Loppukesästä Hanna löysi portaaltaan pienen metallisen soljen. Hanna ei tunnistanut solkea, eikä osannut arvata, kuka sen olisi voinut siihen pudottaa. Muutaman päivän kuluttua portaalla oli kiiltävä nappi, sitten siihen ilmestyi hopeasormus. Sen täytyi olla se varis, joka palkitsi kasvattajaansa. Hanna vannotti kuoripoika Simoa ja minua vaikenemaan asiasta, ettei kukaan saisi tietää asiasta. Häntä pelotti, mitä ihmiset sanoisivat, syyttäisivät häntä vielä varkaaksi tai jopa sopimuksesta sielunvihollisen kanssa.
