❖
Loppukesästä kaikki osallistuivat sadonkorjuuseen, jopa lapset ja vanhukset. Heinää, viljaa, juureksia ja ties mitä niitettiin, kannettiin ja kerättiin. Pellot olivat valtavia ja päivät venyivät pitkiksi. Lopulta näin nauriinnyhtämistä jo unissanikin. Sato oli valtava, sillä kartanon oli tuotettava ruokaa yli oman tarpeen.
Kekrijuhlan jälkeen alkoi palvelusväen kauan odottama vapaa viikko. Silloin kukin sai mennä kotiinsa reput täynnä tuliaisia. Sain mukaani suolattua ja savustettua lihaa, kuivattua kalaa, jauhoja, voita ja tietenkin munia. Repusta tuli raskas ja loppumatkasta pidin yhä useammin taukoja. Selkä olisi jaksanut kantaa, se ei ollut mikään ongelma, mutta hihnat hinkasivat olkapäiltä nahan puhki. Perillä kaikki vaiva unohtui, niin iloisesti tuomiseni otettiin vastaan.
– Viikkoon et saa tehdä mitään töitä, isä sanoi, – Lepäät vain, kun kerran on mahdollisuus.
Mutta en minä sellaiseen ollut tottunut. Oli ihanaa auttaa välillä omaa äitiä. Kävin tervehtimässä myös Surusilmää, joka oli tuotu jo pihan laitaan, sillä pian se otettaisiin sisälle. Se tietenkin muisti minut, köpötti luokseni ja möläytti tutun tervehdyksensä.
Illan pimetessä sain kertoa kaikki, mitä vain muistin uudesta paikastani. Isä oli varsinkin kiinnostunut kuulemaan mitä kartanolla tehtiin eri tavoin kuin mihin hän oli tottunut. Olin aika ylpeä, kun minua kuunneltiin kuin aikaihmistä ja minusta oli nyt oikeasti hyötyä perheelle. Viikko sujahti nopeasti ja haikeana lähdin takaisin kartanoa kohti. Tällä kertaa se oli erilaista kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt en jännittänyt, vaan tiesin, että pärjään. Karhuakaan en muistanut enää pelätä.
❖
Isossa talossa noudatettiin tarkoin pyhiä ja paastoja. Kotona oli aina liian vähän käsipareja eikä levolle ollut joka pyhä tilaisuutta. Paastokin oli oikeastaan pysyvä tilanne. Kun isossa talossa ruvettiin joulun paastolle, piioilla ja rengeillä oli tapana ruikuttaa nälkäänsä. Sitä minä kyllä ihmettelin, sillä mikä tahansa talon paastoruuista olisi ollut kotona juhlaruoka.
Joulukirkon jälkeen alkoi sellainen syötävien esiin kantaminen, etten aiemmin olisi voinut moista kuvitellakaan. Kaikki kokoontuivat isoon tupaan ahmimaan. Lattialle levitetyissä uusissa puhtaissa oljissa pelattiin ja leikittiin, kunnes kukin väsyi penkille tai nurkkaan olkikasan päälle nukkumaan.
Aikaisena helmikuun lopun aamuna, noin viikko Pietarin Katederin jälkeen, Jakob-herra pukeutui haarniskaan ja puki myös renkinsä täyteen rautaan. He olivat lähdössä pääkartanon Juhana-herran seuraksi Turkuun kilpeinkatselmukseen. Siellä tarkastettaisiin kruunun palvelukseen asettuneen asekunto ja varusteet, jotta tämä saisi jatkaa verotonta elämäänsä. Se ei ollut mikään välttämättömyys, mutta Juhana-herra halusi ottaa asepalvelijoita mukaansa näyttääksen muulle rälssille mahtiaan.
Kun kerran koko ylhäisö kävi komeimmissaan yhteen, tilaisuudesta otettaisiin kaikki ilo irti. Linnan ja kaupungin välisellä kentällä olisi turnajaiskilpailut, kaupungissa markkinat ja linnassa rälssille suuret juhlat. Salaisen haaveeni takia näin jo itsenikin siellä, mutta mielikuvissani turnajaiset olivat somasti aina kesähelteellä.
– Miksi ne talvipakkasilla halutaan pitää, eikö kesällä olisi mukavampi? ihmettelin ääneen.
– Ei hullumpaa, Jakob-herra sanoi. – Maalain mukaan vapensyn pidetään kahdeksantena päivänä Pyhän Pietarin jälkeen ja Pyhä Pietari on viikko Johanniksen jälkeen. Syynin kuuluisi siis olla heinäkuussa, juuri kuten sanoit. Mutta minkäs teet, täällä on aina laskettu kahdeksan päivää Pietarin istuimenpäivästä.
– Minä tiedän kyllä miksi, emäntäpiika Brita sanoi. – Kesällä on tähdellisempääkin tekemistä kuin huvittelu.
– Voi, kun pääsisin joskus katsomaan, sanoin.
Korvissani soivat torvet ja rummut ja näin jo sieluni silmin ritarien lyövän kentällä yhteen. Hyräilin kuvittelemaani säkkipillin soittoa, näin edessäni vartaassa pyörivän sian ja ympärilläni vaelteli juhla-asuista väkeä. Illalla olisi tietenkin komeat tanssit! Linnan saleihin sopiva pitkä mekko ilmestyi saman tien päälleni.
– Mitä sinä pikkupiika siellä tekisit?
Säkkipilli sammui ja värikäs haavekuva haihtui. Britan äänensävy karkotti kauniit toiveeni.
❖
Kaikki nuoremmat piiat ja rengit juoksivat lähtijöiden perässä kirkolle, missä Turkuun menijät kohtaisivat. Hetken odottelun jälkeen Juhana-herra saapui kuuden svennin seurassa mukanaan tavarareki ja siinä pari renkiä. Svenneillä oli liioitellun pitkät viirein koristellut keihäät.
Haarniskoitujen miesten näkeminen oli mieltä kiihottavaa. Kaikki olivat kauttaaltaan kiiltävän raudan peitossa, miekat vyöllä ja isot kypärän päässä. Ja hevoset, ne olivat suuria. Saatoin vain kuvitella, millaista olisi nähdä oikeat turnajaiset. Sodasta en sentään osannut kuvitella mitään.
Miehet tervehtivät toisiaan ratsailta nousematta. Hevoset huojahtelivat nahkahihnat natisten ja puhaltelivat kuuraisilla turvillaan höyryä pakkasilmaan.
– No niin, lähdetään, Juhana-herra sanoi ja meni edeltä.
– Hyvää matkaa! piiat ja rengit huusivat.
– Hauskaa syyniä! minäkin huusin
Juhana-herra pyörähti hevosineen ympäri, hymyili ja vilkutti meille. Sitten hän nosti laukan.
