❖
Lapset tekivät joka talvi kirkkoa vastapäätä olevalle pellolle yhteisen lumilinnan. Usein se oli pelkkä torni, joskus pyöreä, joskus kantikas, mutta joka kerta siinä oli laudoista välilattia, jotta saatiin kiivettyä toiseen kerrokseen tähyilemään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun sain olla mukana rakentamassa sitä.
Isosta talosta tuleva Antti luuli voivansa määrätä kaikesta. Hän oli pitkä ja roteva isännän alku. Töitä hän oli joutunut tekemään pienestä pitäen kuten kaikki muutkin, mutta nälältä hän oli säästynyt, sen näki jo asennosta. Hänen itsevarmuutensa oli seurausta myös tiedosta, että hän joskus vielä perisi sen ison kotitalonsa. Ei siis ollut ihme, että pojalla oli perässä juoksijansa, mutta sille hän ei mahtanut mitään, että kaikki kirkolla asuvat, jopa pojat, olivat tottuneet kuuntelemaan järkevää Hannaa.
Lopulta lumisodassa olivatkin vastakkain Hannan ja Antin sekajoukkueet. Antti menetti linnan, mutta valloitti sen seuraavana sunnuntaina takaisin ja Hannan joukkue janosi lumista kostoa. Se oli hauskaa, eivätkä joukkueet olleet pysyviä. Aina välillä joku vaihtoi puolta, jos väkeä ei muuten ollut tasaisesti. Lumisodan jälkeen kaikki olivat märkiä ja väsyneitä.
❖
Eräällä kirkkoreissulla kuulimme huolestuttavan uutisen. Aikaisin aamulla kokoontui kirrkosalin pylväiden väliin tummiin pukeutunutta kansaa, huivipäiset naiset vasemmalle ja päänsä paljastavat miehet oikealle. Pappi lauloi, puhui latinaa ja keikutti ketjun päässä roikkuvaa savuavaa suitsukerasiaa. Kun saarnat oli pidetty, rohkeni ani harva ehtoolliselle. Kirkkoherran poistuttua sanankuulijat jäivät vielä yhdessä laulamaan loppuleisejä. Seurakunta kyllä tavoitteli yhtäaikaisuutta ja oikeaa säveltä, mutta laulu laahasi ja kohoili kuin tumma ristiaallokko.
– Kyrie eleison! huusin minäkin kirkkaalla äänellä aina oikeassa kohtaa, vaikka Britan mukaan väärällä nuotilla. Minusta moniäänisyys vain lisäsi mahtavuuden tuntua.
Kun ihmiset alkoivat haahuilla ulos, huomasin kirkkoherran palaavan sakastista. Hän meni suoraan Jakob-herran luo. He juttelivat sen verran tärkeinä, että Britakin meni kuuntelemaan. Pysyttelin tietenkin huomaamattomana hänen vanavedessään. Isot ihmiset katselivat toisiaan pelottavan vakavina.
Juhana ja Jakob -herrat olivat väkensä kanssa kauppamatkalla Liettuan herttuakunnassa, se tiedettiin. Mutta nyt moskoviitit olivat hyökänneet rajan yli ryöstämään ja polttamaan kaupunkeja. Kirkkoherra oli saanut tiedon piispanlinnasta, jonne uutinen oli saapunut Räävelin tuomiokapitulista. Miten omien oli käynyt, sitä ei tiedetty. Ei auttanut kuin odottaa.
❖
Ennen kuin lumet sulivat, ratsasti Jakob-herra pihaan. Kaikki ryntäsivät häntä katsomaan. Mutta hän tuli yksin, renkiparka oli jäänyt sinne, pantu kaukana maan alle. Se oli omituista. Matkaan oli lähtenyt nuori mies, hymyillen ja voimaa täynnä, mutta missä hän nyt oli? Miten sellainen elinvoima voi lakata olemasta?
Kun seuraavana päivä pihaan ajoi kärryt ja isännän haarniskaa kannettiin aittaan, näin, että se oli kolhuilla. Niin lähelle oli ryssä päässyt isäntää, että oli yltänyt lyömään rautoihin. Yritin luoda siitä mielikuvaa, mutta en osannut. Isäntä oli tavallista hiljaisempi, käveli vaikeasti ja kasvoilla oli poissa oleva ilme.
Isäntä joi iltaruualla vahvaa simaa ja tuli kertoneeksi, miten matka oli mennyt pieleen. He olivat majoittuneet Juhanan omistamaan taloon eräässä suuressa kaupungissa. Kun ryssä ilmestyi ympäröiville pelloille, ei jäänyt vaihtoehtoja, oli kiivettävä muiden mukana muurille. Muurit olivat korkeat, torneja tiheässä ja isossa rikkaassa maassa satamäärin ritareita ja tuhansittain muita asemiehiä. Tilanne oli siis ensin vaikuttanut hyvältä.
Jo seuraavana aamuna oli ollut selvää, että loppu oli käsillä. Vangiksi saatu pajari kertoi, että piirittäjiä oli yli kuusikymmentä tuhatta! Juhanan miehistäkin oli puolelta päivin jo kolmannes menetetty. Toisen hyökkäyspäivän kääntyessä iltaan oli ryssä tullut muureista monessa kohtaa yli. He nostivat pystyyn leveitä monen kiivettäviä tikasseinämiä ja pian avattiin jo portteja.
Siitä alkoi koko yön ja pari seuraavaa päivää kestänyt silmitön teurastus. Kaikki tapettiin, talot paloivat ja kaduilla virtasi veri. Vain muutamat onnekkaat pääsivät pakoon ja korkeimpia ruhtinaita lähetettiin vankeina Moskovaan. Mutta mikä kauheinta, itse Juhana-herra oli kuollut, kuten niin moni muukin ruotsalaisista.
Piiat puhelivat nukkumaan mentäessä, että yhdestä asiasta isäntä ei ollut maininnut mitään. Nythän pääkartano oli ilman isäntää! Juhanalla ei ollut perhettä, joten ei ollut ketään, joka perisi linnan. Ehkä oli testamentti, jossa kaikki määrättiin kirkolle tai kruunulle, vaikka luulisin, että siitä olisi jo puhuttu. Kun Brita tuli tupaan, kaikki hiljenivät ja olivat jo nukkuvinaan.
Minä en kantanut asiasta huolta. Oli omistaja kuka tahansa, eläimiä täällä olisi aina, joten varmaan eläinten hoitajiakin. Siksi arvelin, ettei asia vaikuttaisi minuun mitenkään. Mutta erehdyin! Keväällä sain Britalta määräyksen marssia kohti pääkartanoa. Sinne oli sittenkin tulossa Juhana-herran perijä ja siksi tarvittiin lisäväkeä. Sain vain viikon aikaa opettaakseni uutta tyttöä lintujen hoitoon.
Puhua paapatin koko ajan ja näytin tytölle aivan kaiken, tärkeimmät asiat moneen kertaan, mutta lähtiessäni minulle jäi kuitenkin huolestunut olo. Olin kuin edelleen vastuussa joka nokan hyvinvoinnista. Hyvästelin ensin kanat ja kukot, sitten hanhet. Ne katsoivat minua silmiin, kujersivat tutusti ja jatkoivat sitten tonkimisiaan. Eivät varmaan ymmärtäneet, että olin lähdössä. Itku siinä tuli, ne olivat tulleet rakkaiksi.
Turuntiellä käännyin itään, pois kirkolta. Tätä jos jatkaisin päivät pääksytysten, päätyisin Viipuriin, mutta jo muutaman mutkan jälkeen käännyin oikealle. Täältä se Juhana-herra oli aikanaan aina ratsastellut kirkolle. Matkalla oli vielä pari torppaa pienine maatilkkuineen, sitten kallioisen metsän jälkeen peltoa ja loppusuora salmen ylittävälle sillalle.
Isot tasaiset pellot, pitkä puukuja, loputtomasti riukuaitaa, kaikkialla näkyi vain ihmisen muotoilemaa maisemaa. Olin selvästi tulossa paikkaan, joka ei ollut ihan tavallinen. Se sai minut tuntemaan itseni taas pieneksi.
Puusillalta saareen pääsi hirsiportin ja laskusillan kautta. Suoraan edessä näkyi mäen päällä karjakartanon kaltainen puurakennusten ryhmä, mutta sen takaa pilkotti kivitalo. Pihaportin edessä oli taas laskusilta. Kuljin porttikongista ja kävelin keskelle sisäpihaa. Edessäni kohosi valtava valkoinen kiviseinä. Jäin pihalle odottamaan, kun en ymmärtänyt minne minun olisi pitänyt mennä.
Pääskyjä lensi kirkuen pihan yllä. Ne sujahtelivat kivitalon räystään alle, missä näkyi monta pyöreää pesää. Kissa makasi porttikongin viereisellä verannalla. Pihalta oli korjattu hevosenlantaa pyöreäjyväiseltä soralta. Sora rahisi hauskasti kengänpohjien alla. Laskin repun jalkojeni juureen. Aikaa kului ja minua alkoi jo vähän nolottaa seisoskella siinä.
Palautin mieleeni, miten Brita ihan selvin sanoin oli käskenyt minua tulemaan tänne. Silti olin yhtäkkiä varma, että täällä ei tiedetty tulostani mitään. Taas minä olin näin pahassa pulassa!
Sivurakennuksessa oli ovi auki ja sieltä kuului kolinaa. Sinne siis! Astuessani kynnyksen yli sain ruuan tuoksua vastaan. Tuvassa oli touhukasta, kuten keittiöissä aina. Niiasin emännälle ja esitin asiani.
– Jaha, tervetuloa! Mene ylös linnaan, heti oikealla on naistentupa, ilmoittaudu siellä.
Korkealla olevan ulko-oven edessä oli jyhkeät puuportaat. Ovi oli auki ja tulin eteistupaan. Allani oli punainen tiililattia. Kurkkasin naistentupaan, mutta siellä ei ollut ketään. Korkeassa valkoseinäisessä tuvassa oli ihmeellisen valoisaa. Ja nurkassa oli mahdottoman suuri takka. Sen tulipesä oli niin suuri, että olisin voinut muuttaa siihen asumaan. En uskaltanut jäädä tupaan, ettei epäiltäisi, että olin varkaissa, vaan palasin eteistupaan. Ja taas sain odottaa.
Ulkoa tuli pitkä hoikka ylhäisen oloinen nainen ja niiasin syvään kuin kuningattarelle.
– Sinutko Brita lähetti? Hyvä, tule peremmälle.
Menin hänen perässään.
– Ei tässä meitä asu kuin nyt kolme. Tuo on minun punkkani, Elina tapaa nukkua tuossa ja majoitu sinä vaikka tuohon nurkkaan. Minä olen Kerttu, linnan emäntäpiika. Kukas sinä olet?
– Cecilia, sanoin niiaten.
– Kun Elina tulee, seuraat vain häntä ja teet, mitä hän sanoo. Pyysin sinut hänen avukseen.
– Hoidanko eläimiä?
– Ei, te hoidatte kaikki asiat täällä linnassa. Soinituvassa asuu kolme asemiestä ja renki ja yläkertaan tulee kesän perästä nuori isäntä. Tai emäntä, ei sitä niin tarkkaan tiedetä. Juhana-vainaalla olikin kaiken aikaa ollut lapsi ranskalaisessa luostarissa! Olipa siinä hänellä aikamoinen salaisuus. Ja nyt sitä ihmettä ollaan noutamassa. Tänään on pyykkipäivä, soinien paidat pitää pestä.
Katselin ympärilleni ja hymyilin. Nyt minä asuin jo kivikartanossa. Tämähän edistyi mallikkaasti. Nyt olen kymmenen, mutta kun täytän kuusitoista, tanssin linnanneitojen ja ritarien seurassa vapensyynin tanssiaisissa, sanoi emäntäpiiat mitä tahansa. Siihen asti olisi ihan sama mitä joutuisin tekemään, kuuraisin lattioita ja pyykkäisin paitoja vaikka kaiket päivät.
