SAdun
viisi kirjaa
VANHA VIHA – lyhyt esittely
VANHA VIHA – Si enim fallor sum on perinteinen satu. Nuori nainen Vivia joutuu seikkailuun ja saa pahasti siipeensä. Ketään kumartamatta hän kasvaa koettelemustensa mukana, mutta ei ainoastaan hyvään suuntaan. Tarina tapahtuu sekä nykyajassa että myöhäiskeskiajalla. Viiden kirjan kokonaisuudesta kolme ensimmäistä on valmiina.
Sadussa on käytetty metodologista uskomista: maailma toimii juuri kuten keskiajan kirkko ja kansanuskomukset sen kuvaavat. Keskiaikana pidettiin niin riipiviä asioita luonnollisina, että satu ei kaipaa muuta fantasiagenreille tyypillistä taikuutta. Satujen perinteitä kunnioittaen tarinan runkona on moraalinen kamppailu. Jotta lukija saisi ymmärrettävän samaistumiskohteen, on päähenkilö kotoisin nykyajasta. Yrittäessään sopeutua uuteen ympäristöönsä Vivia havainnoi keskiaikaisen arjen pieniäkin asioita nykyihmisen näkökulmasta.
Tämä esittely sisältää kolme artikkelia, jotka käsittelevät sadun yhtäaikaisia kerroksia (Kerronnan tapoja), peräkkäisten osien tehtävänjakoa (Viisi kirjaa) ja lopuksi muutama selvennys (Termejä ja teemoja).
Kerronnan tapoja
VANHASTA VIHASTA voi löytää päällekkäisiä kertomuksia, joilla on erilaisia tavoitteita. Niistä ilmeisimpiä ovat (kiihtyvä ja muurit murtava) seikkailu, (kyseenalaista moraalia opettava) satu ja (historiaa elävöittävä) tarina.
Seikkailu
Sadun sankari Vivia joutuu yhä kiperämpiin tilanteisiin ja tapahtumien tempo kasvaa hetki hetkeltä. Kriisien lomassa on suvantoja, joka seitsemäs aalto on muita suurempi ja lopuksi tulee hyökyaalto. Öykkärimäiset rälssimiehet ovat pieni vaara kimppuun käyviin demoneihin, riivaajiin ja monituhatpäiseen venäläisarmeijaan verrattuna. Sota on julmaa ja demonit kieroja.
Seikkailu alkaa selviytymistarinana oudossa ympäristössä, mutta vaihtuu pian kamppailuksi epäreiluutta ja epätasa-arvoa vastaan. Sankari päättelee, että hänen omituisella seikkailullaan täytyy olla jokin syy ja merkitys, joten hän tulee haastaneeksi yhä isompia ilmiöitä ja vahvempia instituutioita. Vaihtelevien ja vaikeasti hahmotettavien vastusten edessä hän käy hyökkäykseen kuin tuulimyllyjä vastaan.
Vaikka maailma oli viisisataa vuotta sitten miesten vallassa, tämä tarina edistyy lähes yksinomaan naisten tekojen kautta.
Satu
Punahilkassa tapahtuu aivan kamalia, mutta kerronta säilyy kepeänä. Saduissa ei järkyttäviä asioita korosteta enempää kuin vaikka kenkien jalkaan laittoa ja ne ohitetaan jokapäiväisinä luonnollisina asioina. Tässä sadussa sankarin ja kerronnan viattomuus karisee viimeistään jo ensimmäisen kirjan loppussa eikä kepeydestä ole toisen kirjan alkaessa muistoakaan. Olen luokitellut tarinan kohderyhmäksi ensimmäisen kirjan mukaan YA (nuoret aikuiset), vaikka loput sadusta on kohdennettu tätä ryhmää vanhemmille.
Usein vanhat sadut perustuvat moraaliseen opetukseen. Ummehtuneiden arvojen mukainen järjenvastainen opetus toteutuu niissä perusteettoman väkivallan kautta ja VANHA VIHA noudattaa kunniakkaasti tätä periaatetta. Koska tarina on pitkä ja kun se vääryyksien jälkeen edelleenkin vain jatkuu ja jatkuu, hyvä, paha ja välinpitämättömyys ehtivät saada uusia ulottuvuuksia.
Sadun maailma on kuin todellisuutta, sen asetelma on epäreilu ja ihmisten välinen välinpitämättömyys ylittää demonienkin kyvyt. Jopa paholainen kavahtaa ihmisen ja hänen jumalansa julmuutta.
Vaarojen ja vaikeuksien keskellä Vivia kamppailee moraalisten ja filosofisten kysymysten äärellä. Raa’at tapahtumat ja mahdottomat valintatilanteet muuttavat nuorta naista suuntaan, joka pelottaa häntä enemmän kuin sota tai kuolema. Vivian on vaikea hahmottaa, mitä vastaan hän taistelee, eikä hän lopulta ole edes varma, oliko hän itse alunperinkään omien vai vihollisen puolella.
Alussa hän uskoi voivansa pysytellä hyveellisenä ja toimia omien arvojensa mukaisesti. Yrittäessään estää pahojen asioiden tapahtumista, tuli niiden aiheuttaja sitten idästä, lännestä, helvetistä tai taivaasta, hän ajautuu tekemään kauheuksia, joista ei itsekään voi enää toipua.
Yksityiskohta Turunlinnan portinvartijantuvan seinämaalauksesta.
Tarina
Ajankuva ja ympäristö eivät ole vain tapahtumalavaste, vaan niillä on oma itsenäinen asemansa. Tarkoitus on, että koko sadun luettuaan voisi muistaa elämyksiä ja yksityiskohtia aivan kuin olisi itse joskus asunut keskiajalla ja voisi muistella kokemuksiaan kuin muutaman vuoden takaista tavallista rankempaa lomamatkaansa. Tapahtumissaan historian elävöittäjät pukeutuvat, syövät ja asuvat mahdollisimman autenttisesti, mutta sadussa koet ilman oikopolkuja tai helpotuksia myös uskomusmaailman, jatkuvan kirkossakäynnin, sairautta ja kuolemaa.
Tarinassa on suorittajan näkökulma. Kaukaisiin paikkoihin ei siirrytä yhtäkkiä, suuritöiset asiat eivät valmistu huomaamatta, kivuliaat asiat kärsitään kunnolla ja sairaus vie varmasti voimat. Vaatteita puetaan useita kerroksia ja niissä on loputtomasti nyörityksiä ja nappeja. Rälssinaisen puvut ovat ylhäältä vartalonmyötäiset, laajoista helmoistaan maata laahaavat ja niin arvokkaat, että yhden asun hinnalla voisi ostaa monta hevosta tai ison talon.
Tuohivirsuja kuluu useat kesässä, mutta jos pyhänä saa kirkkoon mennessään uudet nahkakengät jalkaansa, ovat kenkien pohjia vahvistavat naulankannat kivilattialla vaarallisen liukkaat. Illalla kammataan päästä iljettäviä täitä satamäärin. Peukalonkynnellä saa rutistella pieniä mönkijöitä täilautaa vasten veri roiskuen. Savutupaa lämmittäessä ei kannata kuin hiljaa kyyristellä, jotta tuvan yläosan vellova savu ei sekoittuisi lattianrajan hengitysilmaan. Isoissa taloissa voi olla jo takka, etteivät kallisarvoiset seinäkankaat enää mustuisi, mutta kartanonkaan ikkunasta ei näe läpi, sillä lasia on vain rikkaimmilla saksalaisporvareilla.
Myöhäiskeskiajan miekka on pitkä, kevyt, nopealiikkeinen ja terävä. Nuolet viuhuvat, nyrkit, kirveet ja sotavasarat iskevät, kaikki huutavat ja kiroilevat. Kuten Turunlinnan vartijantuvan seinämaalauksesta näkee, kahlattiin taistelussa ruumiiden, irtokäsien ja irtopäiden seassa. Tässä sadussa on turha toivoa, ettei joutuisi sotaan.
Tarinankin elämässä on iloja, kevään ensi pääskynen, lehmien ulos laskeminen ja lapsen syntymä. Sadussa saa seurata keskiaikaisia häitä alusta loppuun eturivin paikalta. Vuosittaisissa kilpeinkatselmuksissa kierretään markkinoilla ja hurrataan turnajaisten katsomossa. Naurispellolla pidetään tauko ja syödään kivellä istuen tuoreeltaan kypsytettyjä kaskinauriita vuohenjuuston kera. Sen suurempaa onnea ei silloin osaa kuvitellakaan.
Viisi kirjaa
Ensimmäisessä kirjassa Vivia nousee omille jaloilleen ja on vielä ehyt persoona, toisessa hän ajautuu tekemään kompromisseja saadakseen tilanteen haltuunsa ja kolmannessa käy taisteluun, jossa pärjätäkseen on pakko tehdä hirveyksiä.
Ensimmäisessä kirjassa aluksi pienetkin ongelmat tuntuvat Viviasta ylipääsemättömiltä. Jo pelkkä tavallinen arki uudessa ympäristössä on vaikeaa, mutta ajanmukaiseen naisen lokeroon hän ei suostu asettumaan. Saadessaan ensikosketuksen vastukseensa hän joutuu mittaamaan oman olemassaolonsa ehtoja ja moraalisia arvojaan.
Ensimmäisen osan kohtalona on synnyttää maailma ja totutella sen sääntöihin. Siinä on yhä viattomuutta, josta ei kauan saa nauttia.
Toisessa kirjassa otetaan heti alussa jyrkempi lähtökulma, kun vastus yrittää ottaa Viviasta yliotteen. Seikkailu kiihtyy luku luvulta ja keskiajan todellisuus käy päälle syöpäläisinä, itseriittoisina mahtavina säätyläismiehinä ja Ruotsin kireänä poliittisena tilanteena. Uskomusten mukaiset vaarat ylittävät sankarin mielikuvituksen ja pelon rajat.
Seikkailun juonen kannalta kakkoskirjan keskellä on virranjakaja. Kohdatessaan merkittävän tukijansa Savon erämaissa Vivia ei saakaan kaipaamiaan vastauksia, mutta onneksi edes itsevarmuutta, sillä siitä alkaen tarinassa syöksytään vain kohti väistämätöntä kohtaloa.
Kolmannessa kirjassa jaetaan saduille ominaiseen tapaan selittämättömällä julmuudella kyseenalaisia moraalisia opetuksia. Koko kirja vietetään piiritetyssä Viipurissa. Ensimmäisessä kirjassa ihailun kohteena ollut kaupunki saa nyt niskaansa tulta ja kiveä. Sota on raakaa, rutto leviää ja pelätyt kauheudet alkavat toteutua.
Koko tarinan ajan on valmistauduttu ratkaisevaan voimain mittelöön, joka viimein koetaan kolmannen kirjan lopussa. Katastrofin jälkeen näyttää hetken jo siltä, että tapahtumien kaari olisi saatu päätökseen ja henkiin jääneillä olisi tehtävänään vain totutella elämään koetun kanssa ja sopeutua hyväksymään omia tekojaan, mutta kohtalon pyörä ei ole niin armelias.
Neljännessä kirjassa Vivia on palannut omaan alkuperäiseen kotiaikaansa pahasti traumatisoituneena ja kokoilee luitaan ja sielunsa rippeitä. Tämäkään maailma ei tunnu enää tutulta eikä varsinkaan turvalliselta. Suomessa on tapahtunut odotettavissa ollut poliittinen muutos, maailmantilanne on entistä uhkaavampi ja arka ja säikky Vivia saa niskaansa niin tämän ajan kuin lopulta myös ikuisuudenkin kiusankappaleet.
Keskiaikainen kirkko taitoi pelottelun, mutta mielipuolisinkaan munkki ei olisi uskonut kuvailemiensa kauheuksien todellista määrää. Kirkolla ei ollut aavistustakaan, miten kärsimyksen voisi välttää eikä sillä ollut hajuakaan sen todellisesta syystä.
Viidennessä kirjassa kaikki repeää, todellisuus hämärtyy ja sadun syvin luonne nousee päällimmäiseksi niin nykyisyydessä kuin menneessäkin. Viimeisestä kirjasta en kerro vielä muuta. Jos neljäs kirja erosi aika paljon edellisistä, niin viides vasta omansalainen onkin.
Rembrandtin näkemys omenapuujupakasta, 1638
Termejä ja teemoja
VANHA VIHA
Nimi VANHA VIHA viittaa kirjan tapahtumien ajanjaksoon, Ruotsin ja Venäjän väliseen sotaan 1495–97, joka suomeksi on tutummin Vanha viha. Sadun nimenä sillä tarkoitetaan ensisijaisesti tarinan käyntiin panevaa voimaa, aikojen alussa tapahtunutta vääryyttä ja sen seurauksia.
Yksi keskeisimmistä kohtauksista tapahtuu kolmannen kirjan lopussa, kun Vivia Viipurin piirityksen aikana vetäytyy Kaupunginkirkkoon rauhoittumaan. Hän vaipuu kivuliaaseen horteeseen ja saa kirkon pimeydessä taivaallisia ja helvetillisiä vieraita, arkkienkeli Mikaelin ja demoni Leviathanin, jotka yhä jaksavat väitellä paratiisin omenapuujupakasta. Vivialle paljastuu, että Jumala häpeällisesti petti naisen, täysin vallassaan olevan oman syyttömän lapsensa.
Tämän uutisen mukaan sadun nimi VANHA VIHA voisi tarkoittaa Jumalan naisvihaa, hänen miehistä erehdyksensä kieltämistä ja Jumalan omasta petoksestaan aiheutuvaa itseinhoa. Viipurin Kaupunginkirkon neuvottelussa haetaan sovintoa myötätuntoisen ja pahassa välikädessä olevan neitsyt Marian avulla, mutta tilanne ajautuu miesten (enkelin ja demonin) riitaan ja keskeytyy ulkopuolisten voimien vyöryessä muurien yli.
Satu
Satujen romantiikan tapaan VANHA VIHA tapahtuu kauniissa menneessä ritarien, linnojen ja linnanneitojen ajassa. Parhaimmilla hetkillä säkkipilli soi, liput liehuvat ja olut virtaa. Koska tämä on satu, tarinassa voi tapahtua nykyaikaiseen maailmankuvaan mahtumattomia asioita, mutta yliluonnollisuus ei valitun asetelman mukaan ylitä keskiaikaisen maailmankuvan normaalin rajoja.
Satu ei tarkoita jotain lapsille tarkoitettua, vaan se on asenne. Skeptikkokin voi säikähtää ja alkaa pelätä pimeää. Satu koskettaa ja vaikuttaa, vaikka ei kerrottuun uskoisikaan, sillä se käyttää hyväkseen syvimpiä pelkojasi ja toiveitasi tavoitellessaan herra ties mitä!
Tämän sadun todellisuudessa kirkon uhkailut helvetistä, sielunvihollisesta ja suuresta määrästä demoneita ovat todellisia ja arjessa toteutuvia asioita. Mielivaltaisin ehdoin luvattu armo enkeleineen ja taivaallisine palkintoineen otetaan vastaan sellaisenaan ilman kritiikkiä. Koska kirkon edustajat opettivat ja ilmeisesti todella uskoivat Jumalan säätäneen miehen perheen pääksi ja naisen hänen nöyräksi alamaisekseen, sadun ehtojen mukaan se todella on ollut Jumalan sydämetön tahto. Samassa kaupassa saadaan kaikki muukin silloin varmaksi uskottu, keskiaikaisen ihmisen kansanusko ja perinteiset arkiset konstit luonnonhenkineen ja jumalineen.
Vierastan tämän sadun määrittämistä fantasiaksi, sillä termin yhteyteen on kiinnittynyt yliluonnollisuutta ja taikuutta, joka ei sovi tämän sadun maailmaan. Keskiaikaisen tarinankertojan kynästä tämä ei olisi ollut fantasiaa, vaan suoraa arkista useimpien hyväksymän todellisuuden kuvaamista. Siksi jääräpäisesti nimitän tekstiäni vain saduksi.
Keskiaika
Tarina sijoittuu 1400-luvun loppuun. Kolmannen kirjan huipennuksessa sadun ensimmäisen näytöksen loppuratkaisut kiertyvät Viipurin piiritykseen syksyllä 1495. Kun luin ensimmäistä varhaisversiota ääneen tyttärelleni ja äidilleni, en ollut kertonut heille tarinasta etukäteen vielä mitään ja kaikki tuli heille yllätyksenä. Välttelin viimeiseen asti paljastamasta, mihin aikaan on jouduttu ja missä mennään. Missään kohtaa tekstiä ei sanota tarinassa elettävää aikaa keskiajaksi.
Samalla tavalla kuin sana fantasia, myös keskiaika tuo mukanaan yksinkertaistettuja ja satuni kannalta vääriä mielikuvia enkä halua voimistaa niitä lukijan mielessä. Aivan kuten satuni sankarikin, myös lukija saisi mieluummin luoda mielikuvansa sadun ajasta siinä kohdattavien ja elettävien ilmiöiden kautta. Ne ovat sen hetkistä nykyaikaa.
Myöhäiskeskiaika olisi satuni kannalta jo parempi termi, se tahtoo määritellä aihettaan lisää ja rajata siitä jotain pois. Vaikka joku ei tietäisi, mitä termi tarkalleen ottaen rajaa, se kuitenkin korostaa, että jotain täsmennyksiä se tekee. Tämä tarina on ensisijaisesti satu eikä historiallinen romaani ja siinä on kudottu historiallisten tapahtumien päälle lisäkerroksia muuttamaan niiden merkityksiä.
Ajan ominaisuudet sadussa
Sadussa aika on yksi pääosan esittäjistä. Tarina sijoittuu enimmäkseen aivan 1400-luvun lopulle, mutta itse elettyinä silloiset tapahtumat näyttäytyvät eri kulmasta kuin historian kirjoista luettuna.
Ajan pysäyttämätön kuluminen
Kohtalonpyörän arvaamattomuus ja vääjäämättömyys sallii vain vähäiset onnen hetket ja sydämessään saa aina kantaa menettämisen, kuoleman ja ajan kulumisen pelkoa. Vanheneminen ja kuolema tuovat yhtä aikaa onnen ja surun, toiveiden täyttymisen ja luopumisen tuskan, kun sukupolvi toisensa jälkeen vaipuu unholaan.
Mennyt kaukainen aika
Ihminen eli, ajatteli ja koki jo kaukaisina aikoina yhtä monipuolisesti ja täydellisesti kuin ihminen nyt. Elämä ei silloin ollut vähempää tai vajaampaa kuin nyt, maailma ei ollut keskeneräisempi tai kömpelömpi kuin nyt. Nykyhetki ei ole huippuhetki eikä ihmisyyden tai kulttuurin kukoistus, kulttuuri on aina jossain kehityksensä vaiheessa ja ihminen elää aina niin täydellistä ja hyvää elämää kuin se koskaan on mahdollista. Hän tekee aina parhaansa, eikä se koskaan ole vähäisempää kuin jonain toisena tai myöhäisempänä aikakautena.
Aika ja oleminen.
Palattuaan aikaretkeltään Vivia ei voi olla kiinnostumatta kokemansa ymmärtämisestä. Hän uppoutuu tieteisiin, sillä kaikesta tapahtuneesta huolimatta Jumalan tahto tai mystiikka eivät kelpaa hänelle selityksiksi.
Vivia huomaa, että aika ja ajassa matkustaminen ovat kiinnostaneet tieteen tekijöitä. Madonreiän kautta voisi ehkä siirtyä ajassa ja paikassa kaukaisuuksiin tai voimakkaasti pyörivää mustaa aukkoa kiertäessään voisi palata ajassa taaksepäin. Mutta hän ei ollut käyttänyt madonreikää eikä mustaa aukkoa! Hups vain ja hän oli uudessa paikassa pää ja vatsa sekaisin.
Vivia löytää filosofi Heideggerin kautta 1200-luvulla eläneen munkki Dõgen Zenjin termin uji, suomeksi oleminen ja aika. Paitsi vanhojen, myös tuoreiden filosofien ajattelu vaikuttaa hänestä todellisuuspakoiselta teologialta. Nojatuolipohdinnat ajasta ja kausaliteetista mielen keksintöinä eivät vakuuta ja hän palaa tieteeseen.
Matematiikan selitysvoima hämmentää Viviaa. Moni tärkeä asia on vielä selvittämättä ja hänen on itse ryhdyttävä laskemaan. Miten sovittaisi kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian yhteen? Eikö Schrödinger tajunnut, että kissallakin on tietoisuus? Vivia päättelee, ettei kyse ole tietoisuuden vaikutuksesta, vaan kvanttifysiikan ajan ongelmasta ja hän pohtii lomittuneiden kappaleiden kaukovaikutusta.
Naisen asema
Yksi asia, mikä sadun kirjoissa seikkailevaa Viviaa riipii, on epätasa-arvo. Hänelle ei tietenkään käy päinsä, kun rikkaat rälssimiehet, papit ja koko kirkko vaativat, että hänen naisena kuuluisi alistua jonkun isännän koiranpennuksi. Jos Jumala todella on tahtonut alistaa naisen miehen alamaiseksi, leluksi ja orjaksi, niin siitä ei Jumala papiston selittelyillä selviä. Vivian mielestä ei auta väittää, että kaikki saavat tuonpuoleisessa ansionsa mukaan ja kaikki ovat lopulta Jumalalle yhtä rakkaat. Eiväthän ole, on hänen päättelynsä, ihan selvästi toiset ovat rakkaampia kuin toiset. Satu mutkistuu loppuaan kohti kierteille eikä Jumalakaan saa anteeksi vaan joutuu muiden mukana synneistään tilille.
Tässä sadussa ei kerrota minkään nykyisen uskonnon Jumalasta, vaan sadun kertomukseen kuuluvasta Jumalan roolihahmosta, joka on uskollisesti juuri sellainen, jollaisena keskiajan kirkko ja sen edustajat sen kuvasivat ja jona väki sen uskoi. Kaikki papiston kauniit, kuten myös vähemmän mairittelevat sanat käyvät toteen. Se ei ole sadun päätavoite, vaan yksi sen alkulähtökohdan seurauksista. Koska maailma on ihmisten uskomusten kaltainen, myös Jumala on sadussa epälooginen, epäreilu, julma ja sadistinen ja on samaan aikaan omille suosikeilleen ja järjettömiä ehtojaan täyttäville sattumanvaraisesti armollinen.
Kuningas Birger julisti rauhan Karjalan naisille 1316. Siinä määrätään, että ”kaikkien meille alamaisten vaimojen ja naisten, jotka asuvat meidän linnamme Viipurin alaisuudessa eli Karjalan maassa, olkoot aviossa eläviä, leskiä, siveyslupauksen tehneitä tai neitoja, tulee saada nauttia täyttä rauhaa ja turvallisuutta niin kuin itse valtakunnassamme Ruotsissa, yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta, niin että rikkojia kohtaa meidän kuninkaallinen rangaistuksemme mitä ankarimpana” (Käännös: Mikko Piippo). Paperi on Suomen vanhin säilynyt asiakirja.
O Fortuna, velut luna, statu variabilis, semper crescis, aut decrescis;
vita detestabilis, nunc obdurat, et tunc curat, ludo mentis aciem,
egestatem, potestatem, dissolvit ut glaciem.
Sors immanis, et inanis, rota tu volubilis, status malus,
vana salus, semper dissolubilis, obumbrata, et velata, michi quoque niteris;
nunc per ludum, dorsum nudum, fero tui sceleris.
1200-luvulla kirjoitettuun yli tuhannen laulun kokoelmaan kuuluva valituskirje Onnettarelle, joka 1937 tuli tunnetuksi Carl Orffin Carmina Burana-sävellyksen osana.
Maalaus Niina Tarén, 1966
