❖
Isä oli ollut ensin kahden vaiheilla, mihin Pähkinälinnasta mennä. Toinen hyvä paikka olisi ollut Laatokan vastakkaisella puolella oleva Suvanto. Sieltä suurin osa isän kauppatavarasta oli tullutkin, varsinkin sen jälkeen, kun Korelan kautta tuleva turkistuotanto oli romahtanut. Muutamaa vuotta aiemmin olivat savolaiset ja ruotsit hyökänneet Korelan suunnan takamaille Jänisjärvelle ja tappaneet sen rannoilta ukot, akat ja lapset monesta kylästä. Se järkytti koko seutua. Saamelaiset kaikkosivat korpiin ja karjalaiset väistivät piilopirtteihinsä.
Isä valitsi uudeksi kodiksemme Novgorodinmaan toiseksi suurimman kaupungin Korelan. Siitä oli hyvät yhteydet Viipuriin ja sitä kautta hänen tähyämilleen Hansan markkinoille. Korelan läpi laski Laatokkaan voimakkaasti virtaava joki. Sen pientareella seisoi kivinen linnoitus, joka yhä oli novgorodilaisen herran komennossa. Linnan herra oli karjalaissukuinen Grigori Iivananpoika Roukkula, vaikka oli hänenkin ollut pakko alistua kuuntelemaan Pähkinälinnassa majailevaa moskoviittiruhtinasta.
❖
Vaatimatonta se aluksi oli, asuimme pienessä puisessa pirtissä entisen ison palatsin sijaan. Kaikki hienot huonekalut, kynttilänjalat, matot ja seinäkankaat saivat odottaa aitassa parempia aikoja. Perhe pääsi pian jaloilleen, sillä valmiilla suhteillaan isä sai oman toimintansa nopeasti käyntiin.
Juostessani muiden mukuloiden kanssa rannoilla opin nopeasti puhumaan karjalaa. Parhaat ystäväni olivat sattumoisin juuri Jänisjärveltä karkuun päässeen perheen lapsia. Tai ehkä se ei ollut sattumaa, meitähän yhdisti sama tausta, molempien perheet olivat sotaa paossa. He olivat tosin paenneet pohjoisesta ruotsilaisia, me etelästä moskoviitteja, me olimme rikas kauppiasperhe, he köyhiä erämaan talonpoikia. He olivat juuri niitä, joilta isä aina osti turkiksensa. Mutta siinä, mitä me teimme, ei näillä eroilla ollut väliä. Opin purjehtimaan, kalastamaan ja takapihoilla harjoittelimme huviksemme sotataitoja.
Leikeistä huolimatta olin pienestä pitäen kuitenkin kaikkein kiinnostunein juuri kaupasta. Opin tuntemaan turkikset ja erottamaan hyvän tavaran keskinkertaisesta. Seurasin tarkoin, miten isä sopi hinnoista. Hän oli armoton tinkijä. Kunhan varttuisin vielä vähän, auttaisin isää niin kauan kuin hän vain työtä tekisi, sitten perisin kaiken, hankintalinjat, kauppasuhteet ja osuudet laivoista.
❖
Rakkaan äitini nimi on Lyubov. Hän oli tottunut siihen, että kaikki tapahtui pyytämällä, mutta vastoinkäymisten tullessa hän osasi kääriä hihansa. Korelassa hän ensimmäiseksi osti kaksi lehmää, kaksi sikaa ja neljä lammasta. Pian meillä oli jo porsaita, karitsoja ja vasikoita. Pihamaalla kasvoi papua, kaalia, sipulia, valkosipulia ja erilaisia yrttejä. Ei se tapahtunut itsestään, äidin oli itse kannettava vettä ja kuokittava maata.
Äidin auttamisesta tulikin tärkein tehtäväni. Kuljetin eläimiä ulos kaupungista ja loput päivästä meni vihannesmaalla. Kun äiti tuli raskaaksi, hän ei levännyt, vaan jatkoi vain työtään. Lapsi syntyi etuajassa eikä selvinnyt. Kun isä tuli matkoiltaan, hän möläytti, että olipa äiti ollut varomaton. Kun äiti tuli taas raskaaksi, meille palkattiin piika.
Mistä lie olivatkin löytäneet sellaisen ihmisen! Jostain syystä piika ajatteli, että hänen tehtävänsä oli vahtia, että pysyisin herran nuhteessa. En päässyt enää rannoille riekkumaan, vaan töistä vapauduttuani sain opetella lukemaan rukoustekstejä. Kun rukousten luku alkoi sujua, sain isältä käskyn opetella myös ruotsalaisia kirjaimia. Se oli kyllä turhaa, enhän minä osannut ruotsia sanaakaan.
Äiti sai lyhyin väliajoin kaksi lasta, joista toinen kuoli heti vauvana. Meille oli palkattu jo renkikin äidin avuksi. Nyt minulla oli kuitenkin kaunis pikkusisko, mutta jo kahden lapsen menetykset olivat sattuneet äitiin kovasti. Kaikki meni päällisin puolin hyvin, vain äidin surumielisyys varjosti koko perhettä. Isä kävi yhtenään Suvannossa, Pähkinälinnassa tai Viipurissa ja oli paljon poissa kotoa. Minusta hänen olisi kannattanut olla enemmän äidin tukena.
Äiti sai vielä kaksi lasta, eli meitä eloonjääneitä oli lopulta yhteensä neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Äidille meitä oli kuitenkin kuusi, joista kaksi oli jo taivaassa, mutta jotka koko ajan olivat läsnä hänen rukouksissaan. Eikä vain rukouksissa, vaan monin tavoin myös jokapäiväisessä arjessa. Se harmitti isää, mutta minä tunsin sisälläni ahdistavaa myötätuntoa.
Täytettyäni viisitoista pyysin isältäni, että pääsisin jonkun hänen tuntemansa kauppiaan oppiin minne tahansa Itämeren alueella. Mieluiten olisin mennyt kauas Danzigiin tai Lyybekkiin. Olin ehkä osoittanut tarpeeksi kiinnostusta isän työhön, sillä hän suostui harkitsemaan asiaa. Hän vain varoitti yhdestä asiasta:
– Joillakin novgorodilaisilla on kova hinku rikastua välittämättä keinoista. Esimerkiksi orjakaupalla. Siitä saa hyvät voitot, mutta kuten ymmärrät, sen kanssa ei saa olla missään tekemisissä.
– En, Herran nimeen, minä lupasin.
Olin kyllä kuullut orjakaupasta. Valkotukkaiset ja sinisilmäiset savolaisorjat vietiin Volgaa pitkin etelään ja myytiin kalliilla jonnekin pakanamaille.
Vaikka olisin kaivannut mieluiten johonkin suureen hansakaupunkiin oppiin, isä sopi asiasta viipurilaisen tuttavansa kanssa. Viipuri oli ikävän lähellä. Mutta ehkä se oli lopulta vain hyvä, ainakin äidin kannalta, pääsisin aina silloin tällöin käymään kotona.
❖