❖
Lähti karjalainen minne tahansa, otti hän mukaansa kirveen ja keihään, mutta minulla oli ottaa mukaani vain täyteen ahdettu reppu. Nousin karjalaiseen kauppaveneeseen, joka oli lähdössä Viipuriin markkinoille. Sain muiden tavoin käydä airoihin käsiksi.
Soudimme monimutkaista Vuoksen vesistöä vastavirtaan. Vuoksi ei ollut joki, vaan saaria täynnä oleva järvien sarja. Tiurinlinnan kuohuva ja kivinen koski ohitettiin rannan kautta valmiita vetopuita pitkin. Sen jälkeen ylitimme monet suuret selät, kunnes käännyimme Vuokselta pois Kaltovedelle ja sitä kautta Noskuanselälle ja vietimme saaressa yön kulkijoiden omalla tutulla nuotiopaikalla.
Kauppiaat kävivät tekemässä taikoja erään suuren puun luona. Huomasin, että he myös aina kyytiin astuessaan tervehtivät omaa venettään ja juttelivat sille kuin hevoselle.
– Mistä tuo vene on kotoisin? kysyin iltanuotiolla vanhalta kauppiaalta.
– Olen sen itse veistänyt.
– Onko veneellä haltija, jolle puhutte.
– Ei, mutta vene voi jättää pulaan, jos sille ei olla kohteliaita.
– Kyllä minä ymmärrän, että saaren puussa on väkeä, mutta itse veistämässä veneessä?
– Kaikki suojelut siihen muinoin asetettiin, mutta veistettynä se oli tuoreeltaan vain vene. Käytössä se sitten on kulunut ja kerännyt kokemusta. Niin monta selkää se on meidät yli vienyt, niin monessa myrskyssä on yhdessä oltu ja niin monesta koskesta laskettu, että kyllä sitä pikku hiljaa kannattaa kiitellä, ukko hymähti. – Ei ihminen voi veistää väkeä, mutta elettäessä elämä veneeseenkin tarttuu.
Voi sanoa, ettei Viipurin vesireitti ihan suoraan mennyt. Kulkeminen oli loputonta sinne tänne kääntyilyä. Pelkän repun kanssa olisin polkuja myöten löytänyt sittenkin nopeammin perille, mutta kauppiaiden tavaraa ei saanut vietyä kuin veneellä. Kokkoselältä siirryttiin Näätälänjärvelle. Muutaman kapeikon ja järvenselän ohitettuamme sivuutettiin Ventelänselällä pitkänomainen saari. Sen perästä tuli taas uusi suuri saari, joka ohitettiin mantereen ja saaren välisestä kapeikosta. Tulimme Juustilanselälle, jolta käännyimme etelään kapealle väylälle. Sitä oli kevyt soutaa vihdoin myötävirtaan.
Rannat lähenivät ja molemmin puolin laski kulunut tieura suoraan veteen. Siinä oli kahlaamo. Karjalaiset sanoivat, että olimme Vatikivellä, jossa jalkamieskin pääsi virran yli, tosin ei kuivana. Ei se mukavaa ollut, mutta sen verran mahdollista, ettei tarvittu siltaa. Tulimme suurelle tuuliselle selälle ja toverini sanoivat, että se oli jo merta, Suomenvesi. Selän takana olisi viimeinkin Viipurin kaupunki ja linna. Nostimme purjeen ja kiisimme sivutuulessa vene kallellaan selän yli.
Ensin kaukana vastarannalla erottui taivasta vasten linnan torni. Lähempää paljastui, että torni oli niemen takana ja vasta sen kierrettyämme tuli esiin koko komeus, kaupunginmuuri ja saaressa seisova linna. Isä oli sanonut, että Viipuri oli Korelan tapaan oikea kaupunki, mutta kumpikaan ei ollut mitään verrattuna mahtavaan Novgorodiin, jonka muurit olivat monin verroin paksummat ja tornit korkeammat. En muistanut Novgorodista mitään, olin sieltä lähtiessäni ollut parivuotias, joten tämäkin teki minuun vaikutuksen.
Laskimme veneen rantaan muiden samanlaisten rinnalle ja nousimme laiturille.
– Kiitos, minä sanoin veneelle.
Yksi karjalaisista nouti portilta isot käsikärryt. Lastattuamme kauppatavaroita kärryyn heittivät matkatoverini raskaat reput selkäänsä ja astuimme muurien sisäpuolelle. Vanhin ukko jäi veneelle vartioimaan loppuja tavaroita.
Toverini osoittelivat katua vasemmalle ja neuvoivat minua kääntymään ylämäkeen ennen luostarikirkkoa ja kiipeämään vuoren päälle Venäläistorille. Torin keskellä olisi kaivo ja etsimäni olisi aukion reunalla. Karjalaiset kääntyivät suurtorille ja minä lähdin vastakkaiseen suuntaan.
Katselin kadunvarren suuria saksalaistyylisiä kauppiastaloja, joissa oli korkeat päädyt, koristeelliset ovet ja lasiset ikkunat. Meilläkin oli Novgorodissa ollut palatsi, varmasti vielä näitäkin komeampi. Kadulla kuulin puhuttavan saksaa ja tiesin tulleeni hyvään paikkaan.
Kauppiastalojen rivistö piilotti taakseen samanlaisia matalia harmaita tupia, aittoja ja navettoja, kuin mitä Korelassakin enimmäkseen oli. Tupien takaa nousi rintama korkeita avokallioita ja poikittaistie vei jyrkkänä mäkenä suoraan niiden päälle. Kuten sanottu, ylhäällä Venäläistorilta löytyi Peter-kauppiaan talo. Sen runsaat puuleikkaukset minäkin tunnistin novgorodilaistyylisiksi. Talo seisoi kallioiden reunalla kuin linna ja sen kuistilta näki varmasti kauas muurien yli.
Kipaisin katettuja portaita toisen kerroksen ovelle ja astuin sisään. Kävin tupaan saakka, mutta jäin oven pieleen odottamaan, kunnes tupaan tuli piika, jolle esittelin itseni. Suuraavaksi sainkin jo esittäytyä itse kauppiaalle.
– Vai Grigoriin poika? kauppias sanoi. – Teimme isäsi kanssa kauppaa jo ennen kuin sinä olit edes syntynyt. Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Voi niitä aikoja!
Peterin puhe oli mukavan kuuloista, samanlaista kuin isän. Hienostunutta ja arvokasta venäjää.
Työni ei aluksi ollut kovinkaan hohdokasta, en nähnyt kaupankäynnistä mitään. Tein vain tavallisia rengin töitä, pilkoin puita ja kannoin vettä talon keittäjän avuksi. Joskus pääsin sentään pois omasta pihapiiristä, kun sain juosta tavaraa sataman varastosta tai viedä viestiä raatihuoneelle.
Joskus vapaailtoinani menin Venäläistorin perällä olevaan kapakkaan Pitkääntupaan. Siellä novgorodilaiset ja moskovalaiset tapasivat kallistaa tuoppia sulassa sovussa. Enimmäkseen asiakkaina oli kuitenkin paikallisia karjalaisia. Rahvas ei välittänyt ruhtinaiden sodista ja Viipurihan oli ruotsalainen kaupunki, olimme siis ulkomailla, kaukana kotimaan huolista.
Kapakassa keskustelin erään vanhan novgorodilaisen rengin kanssa. Humalapäissään hän tuli kuiskailleeksi, että Viipuriin olisi Novgorodin tuhon alta tuotu kirstu, jossa oli kaikki valtakuntamme vallan symbolit. Siinä oli kaupunginportin ja raatihuoneen avaimet, ihmeitä tekevä ikoni, miekka, krusifiksi ja ties mitä, kaikki täyttä kultaa ja timanttikirjailuja. Hän sanoi itse olleensa kantamassa kirstua.
Seuraavana päivänä kerroin kuulemastani Peter-kauppiaalle.
– Roskapuhetta, hän sanoi. – Jos se olisi totta, sen varmin merkki olisi, ettei siitä kuiskisi kukaan. Jos kaikki kapakassa puhuisivat siitä, pianhan moskovalaiset sen etsisivät ja veisivät tsaarilleen. Eikä ruotsalaisetkaan panisi pahakseen saadessaan sen omiin käsiinsä. Kyllä se kaikki tuhoutui suuressa tulipalossa, kaikki, mikä ei kadonnut rosvoamassa olleen sotaväen taskuihin.
Syksyllä pääsin käymään kotona. Oli mukavaa nähdä äiti taas niin iloisena. Sanoin, että minulla oli Viipurissa kaikki hyvin, mutta valitin isälle, että olin siellä vain tavallinen renki. Isä sanoi, että tietenkin, ei pidä kiirehtiä. Hän käski tehdä kaiken viimeisen päälle, sillä luottamuksen kasvaessa Peter antaisi lisää vastuuta.
❖