Yaromir IV
❖
Kävin Turunportilla katsomassa, kun ruotsalaiset ruhtinaat ratsastelivat kiiltävissä haarniskoissaan pakkasesta välittämättä. Siinä saapui linnaan parikymmentä asemiestä liput ja viirit liehuen. En tiedä mistä kaukaa olivat tulossa, olihan Ruotsikin aika suuri maa. Kaupungilla sanottiin, että linnassa puhuttiin vain ruotsia, mutta kaupungissa puhuttiin kaikkia kieliä, saksaa, venäjää, karjalaa ja saamea. Linnan tornissa liehui tumman sininen lippu, jossa oli kolme keltaista kruunua.
Viimein sain ensimmäisen tehtävän, joka osoitti, etten ollut kauppiaan talossa pelkkänä renkinä. Kun meri jäätyi, eikä laivoja ollut enää lähdössä, sain tehdä varastoinventaarion. Varastojen olisi kuuluneet olla tyhjät ja kaiken olisi pitänyt olla mennyt kaupaksi, mutta aina sinne jäi muutama tynnyri turkiksia tai suolaa. Nyt kiittelin mielessäni kotona niskassani ollutta piikaa, jonka ansiosta osasin lukea, laskea ja kirjoittaa.
Oman satamakadulla sijaitsevan varaston lisäksi muurien ulkopuolella oli kaupungin omistama suuri varastoaitta. Se seisoi laiturin suojapuolella veden päällä tolppien varassa ja sinne käytiin kuin linnaan laskusillan kautta. Aitassa pidettiin yleensä Novgorodista tullutta tullaamatonta tavaraa, joka ei aikonutkaan jäädä Ruotsiin, vaan oli menossa Saksaan tai Hollantiin. Sen ovella oli kesäisin vartija ja raatihuoneen asettama aittavouti. Nyt siellä ei ollut ketään, joten päätin käydä pyytämässä jonkun päästämään minut sisään.
Marssin tärkeänä raatihuoneelle ja kerroin olevani kauppias Peterin apulainen. Sain seurakseni kumarassa kulkevan saksalaisvanhuksen. Hän oli puhelias, mutta huonosti hän puhui karjalaa ja vielä huonommin venäjää. Aloinkin heti kysellä saksankielisiä tervehdyssanoja. Päätin iltavapaillani siirtyä parista hyvässä vauhdissa olevasta silmäpelistä huolimatta Pitkästätuvasta saksalaiskadun kapakkaan.
Suuressa varastorakennuksessa oli numeroituja komeroita. Peterin kopissa oli pölymäärästä päätellen vain kauan sitten sinne unohdettua tavaraa. Uskollisesti avasin nyytit ja tynnyrit ja kirjasin sisällön ylös. Yhdessä suuressa säkissä oli arvokkaan näköinen veistoksin ja kultauksin koristeltu arkku, mutta se oli lukossa. Arkun kuvituksesta päätellen sen sisältö oli tärkeä, hyvin tärkeä. Ei siitä minulla mitään todisteita ollut, mutta olin varma, mikä se oli. Se oli oikeastaan järkyttävää.
Illalla raportoin kauppiaalle, miten olin suoriutunut tehtävästä. Olin aika kiusaantunut, kun esittelin laskelmani. Kun sanoin laskeneeni tullivarastonkin tavarat, Peter meni vaikeaksi. Kullattu kirstu oli siitä tietenkin jätetty pois, vaikka oli selvää, että olin nähnyt sen.
– En arvannutkaan, että edes pääsisit sinne! Pyysin sinua tarkastamaan vain Satamakadun varaston, en muuta! Hän sanoi hieman kiukkuisena.
– Ymmärsin, että kirjanpidon pitää olla tarkka, minä puolustauduin.
Myöhemmin sain olla kuunteluoppilaana läsnä neuvotteluissa. Tarjoilin ja muutenkin huolehdin vieraiden hyvinvoinnista. Luulen, että yhteinen salaisuutemme lisäsi kauppiaan minuun tuntemaa luottamusta. Tai sitten hän vain halusi pitää minut lähellään tarkkaillakseen minua.
Usein, kun podin koti-ikävää, menin Viipurin pieneen rukoushuoneeseen. Pieni Pyhän Jumalansynnyttäjän tsasouna oli jostain ihmeellisestä häveliäisyydestä rakennettu piiloon erään vanhuksen pihapiiriin. Karjalaisetkin kävivät siellä ja he kutsuivat sitä säässinäksi. Olin kuullut, että sinne oli tullut Valamosta saakka munkki pitämään hetkipalvelusta. Tavallisesti palveluksen veti pihan omistava vanhus tai joku muu maallikko, joten nyt sinne vasta kannattikin mennä. Tsasouna tuli aivan täyteen ja ulkona paukkuvasta pakkasesta huolimatta siellä oli lämmin. Rukoilin äitini ja jo taivaaseen astuneiden sisarusteni puolesta. Isän kaupankäynnistä tai omista tavoitteistani en kehdannut rukoillessa virkkaa mitään. Itsekkäät pyynnöt olisivat vain vesittäneet vilpittömätkin toiveeni.
Itämuurin keskellä oli iso pyöreä tykkitorni. Pyysin luvan ja sain kiivetä sen huipulle. Katselin aukean yli metsään. Jossain tuolla kaukana oli synnyinkotini Novgorod. Kunhan vain ansaitsisin tarpeeksi, menisin ja ostaisin kotitalomme taas omaksi ja veisin vanhempani sinne takaisin. Olin sen velkaa heille.
❖