❖
Kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Mutta sittenkin, kaikki on lopullisesti ja korjaamattomasti väärin ja vierimässä tuhon kuiluun.
❖
Voiko se olla mahdollista? Voiko Jumala todella koetella lapsiaan näin julmasti? Ensin hän näyttää, miten maailma on kaunis, ahkeruudella ja puhtaalla sydämellä elettävissä mielekkäästi hänen kunniakseen, mutta silti, yllättäen hän ei sittenkään tue, ei edes uskollisimpia seuraajiaan, vaan vetää maton alta, koko järjestelmän alta, pois. Ei vain minun, ei vain erehtyneiden ja hairahtuneiden, vaan kaikkien alta! Tässä me elämme kuin ei mitään, toimimme aivan tavallisesti ja kuljemme tyyninä kohti päivää, jona tuho tulee.
Rukoilen Jumalansynnyttäjää neitsyt Mariaa ja kaikkia pyhiä ja edesmenneitä patriarkkoja, että tämä olemassaolon vääristymä, jonka koen, on vain oma koettelemukseni, sielunvihollisen lähentelyä, ei kokonaan totta. Jos koettelemus mittaa vain minun uskoani, se epäonnistuessani ei kuitenkaan tuhoaisi kaikkia. Olisi käsittämätöntä, että koko kaupungin elämä olisi uskoni lujuuden varassa.
❖
Ensin Moskova hyökkäsi Liettuaan valtavalla, yli kuudenkymmenentuhannen miehen voimalla, ja nyt sama ruhtinas on johdattamassa joukkonsa Viipuriin. Hän on ottanut mukaansa myös kaiken Novgorodin sotavoiman ja käskenyt kaikkia karjalaismiehiä liittymään hyökkäykseen. Asiasta oli puhuttu jo vuoden ja ruotsalaiset olivat yrittäneet neuvotella, mutta voima oli jo jännitetty eikä sitä pysäyttäisi enää mikään.
Linnaan oli syksystä lähtien keräytynyt ruotsalaisia ruhtinaita muutama kerrallaan ja kevään tullen yhä lisää. Kaupunkia oli kesän koittaessa kokoontunut puolustamaan korkeintaan viisisataa oikeaa asemiestä ja muutama sata porvariskaartilaista. Se oli naurettavaa, aivan kauheaa. Hyökkäyksen odotettiin tapahtuvan viimeistään sadonkorjuun jälkeen, mutta jo pitkin kesää kävi mereltä sadoilla veneillä kulkeva joukko polttamassa kyliä Kannaksen rannoilla. Ruotsalaiset ritarit riensivät Uusikirkolta ja Kivennavalta heidän peräänsä, mutta ehtivät harvoin, kun hyökkääjien purjeet olivat jo kadonneet takaisin horisontin taa.
Viipurilaisten kannalta tilanne oli toivoton. Emämaasta oli luvattu apua, mutta kesällä oli pakko todeta, ettei sieltä tulisi ketään. Syynä oli Ruotsin sisäpoliittinen jännite, jota en ymmärtänyt. Köyhä ja vähäväkinen Itämaa jäi yksin kohtaamaan valtavaa vihaa ja väkivaltaa.
Koen tämän henkilökohtaisena ongelmana, sillä en voi uskoa, että se on edes mahdollista. Se, mitä näen, koen ja ymmärrän, ei voi olla totta, joten minun täytyy olla väärässä. En voi ymmärtää tätä kuin uskoni koetuksena, mutta silti olen pelosta ja kauhusta jäykkä, sillä eihän maailma koske vain minua ja salaa ymmärrän, että eihän tässä voi olla kyse vain minusta. Katso vaikka kaikkia ihmisiä ympärilläni, hekin pelkäävät!
Herranen aika, nyt minä sen muistin! Minäkö olen muka se tärkeä, josta pitää olla huolissaan? En lainkaan. Viipuri ei olekaan mikään turvapaikka Novgorodin kirstulle! Se on tärkeää! Moskoviitit valtaavat tämänkin kaupungin ja löytävät sen ja sitten Novgorod on ikuisesti mennyttä! Se on vietävä turvaan, pois, jonnekin kauas!
Menin kertomaan huolestani Peter-kauppiaalle. Huomasin, että vapisin kauttaaltaan puhuessani asiasta.
– Se on totta! Peter huudahti ja tuli ensi kertaa myöntäneeksi asian.
Novgorodin arvokkain ja tärkein kirstu oli kuin olikin hänen hallussaan kaupungin varastossa.
– Saat salakuljettaa sen pois! hän sanoi. – Minne se pitäisi viedä? Voisitko viedä sen kotiisi Korelaan?
– Voisin, mutta onnistuisiko se, ja olisiko siitä mitään hyötyä?
Näin jo mielessäni mitä kauheuksia pakomatkastani kirstun kanssa seuraisi. Olin varma, että jäisin kiinni, minut surmattaisiin ja kirstu joutuisi vääriin käsiin. Ja jos saisin vietyä sen kotiini, vaarantaisin samalla koko perheeni.
– Ei, ei meille kotiin, se olisi liian vaarallista. Miten saisimme sen edes lähtemään täältä huomaamatta, jotkut kuitenkin ovat jo tietävinään, että se on täällä. Kun paljastuu, että sitä ollaan kuljettamassa veneellä keskellä korpea, kaikki maailman ahneus ja pahuus käyvät sen kimppuun.
– Se on silti ainut toivomme! Suostutko lähtemään?
Mietin kuumeisesti, mitä voisin tehdä. Kotiin en sitä veisi, se oli jo varmaa. Mutta minne? Missä se olisi turvassa?
– Nyt keksin! minä sanoin. – Vien sen Valamon luostariin. Se on saarella keskellä Laatokan merta. Se on varmin piilo aivan mille tahansa. Ja he ovat novgorodilaisia, eivät paljasta tai luovuta Moskovalle mitään.
Hetken mietittyään Peter sanoi:
– Ehdotus mikä ehdotus, en osaa tässä muuta sanoa. Kirstun piilottelu Ruotsissa on ohi ja se palaa takaisin Novgorodiin. Ehkä se on hyvä, kuka tietää. Valamo on kotimaassa ja se on sille totisesti paras paikka. Saat soutaa jonkun luotettavan apulaisen kanssa Kannaksen poikki Korelaan ja sieltä suoraan Laatokan selälle.
❖